Historia(ttomuus) ja koulutuspolitiikka

Opiskelijajärjestötoiminnassa puhutaan paljon järjestömuistista ja sen puutteesta: toimijoiden vaihtuessa tiheään tahtiin pyörää yritetään keksiä uudelleen säännöllisin väliajoin. Translassa esimerkiksi Translan ja Lexican yhdistyminen nousee esiin vähintäänkin parin vuoden välein, ja samat argumentit puoltavat ja vastustavat asiaa joka kerta. Sama ilmiö näkyy myös esimerkiksi Tamyn edustajistossa, jossa tietyt keskustelunaiheet pulpahtelevat pintaan toistuvasti.

Surullista on, ettei tilanne juuri eroa tästä kansallisellakaan tasolla. Jokainen hallitus vaikuttaa vuoron perään ehdottavan samoja asioita koulutuspolitiikan saralla: lanseerataan lukuvuosimaksut (ihan vaan ulkkareille hei) sekä leikataan opintotuesta ja yliopistojen rahoituksesta (ilmeisesti yleinen käsitys on se, että höyläämistä voidaan jatkaa ikuisesti; koulutus on kuin Arlan loputon kermajuusto). Opiskelijajärjestöt vastustavat näitä samoin vanhoin argumentein, ja jos vastustus on riittävän kovaa ja näkyvää, esitykset vedetään pois tai niitä lievennetään. Olisi ihan mukavaa, että resursseja voisi käyttää reaktiivisen sijaan proaktiiviseenkin toimintaan, mutta askelmerkit ovat nämä. Ihan vitun mahtava meininki.

Kontekstissa jos toisessakin voisi toisinaan olla hyödyksi tarkastella historiaa, ottaa asioista opiksi, muokata toimintatapoja, olla toistamatta vanhoja virheitä. Itse ajattelin siirtyä aktiivitoiminnasta Translan historiaan – uskon ja toivon tämän olevan viimeinen koponurkkaukseni. Siitä huolimatta niin kauan kuin minuun suinkin yhteyden saa, juttelen tulevien toimijoiden kanssa oikein mielelläni perehdytyksen jälkeenkin, tarvittaessa ja parhaan kykyni mukaan neuvoen. Haluaisin ajatella, että kuluneen viiden vuoden aikana jotain on tehty oikein, ja olisi sääli, jos sitä ei käytettäisi hyödyksi Translan koulutuspolitiikan tulevaisuutta pohdittaessa.

Kansallisen tason asioihinkin olisi kiva nähdä opiskelijoiden pyrkivän vaikuttamaan myös muutoin kuin nykyisin, SYL:n kaltaisiin hierarkkisiin organisaatioihin tukeutuvin tavoin. Ilmeisesti tarvitaan vahvempi viesti siitä, ettei koulutusleikkausten tiellä voida jatkaa – ja tämän viestin perillemeno tuntuu vaativan joukkovoimaa. Sivistyksen, korkeakouludemokratian ja riittävän julkisen rahoituksen puolustamisesta kiinnostuneille suosittelen osallistumaan Koulutuslakko Tampere -liikkeen toimintaan. Historiaa kannattaa arvostaa, mutta vielä tärkeämpää sitä on tehdä.

 

Petri Jones
Kopovastaava