Historian näkymättömät

Kääntäjä Kersti Juvan ansioluettelo on pitkä. Kaikki, siis aivan kaikki, tuntevat monia hänen kääntämiään teoksia. Niin ikään kaikki tuntevat Jaana Kapari-Jatan, joka käänsi tuhansia sivuja Harry Potter -sarjaa ja teki teoksista samanlaisen ilmiön täällä Suomessa kuin mitä ne kotimaassaan ovat. Näitä naisia voi jo kutsua suomalaisiksi suurnimiksi: jokainen on ainakin kuullut heistä tai osaa kysyttäessä nimetä jommankumman kääntäjäksi.

Sekä Juva että Kapari-Jatta ovat kuitenkin vain uusimpia vesoja kääntäjien pitkässä ja historiallisessa sukupuussa, jossa verisiteiden sijaan henkilöitä yhdistävät kymmenet ja taas kymmenet eri kielet ja nimike ”kääntäjä”. Kun mennään ajassa hieman taaksepäin – mutta pidetään jalat edelleen tukevasti Suomen kamaralla – törmätään esimerkiksi Mikael Agricolaan, joka on varmasti joskus koulussa mainittu, keksihän herra periaatteessa suomen kielen. Mutta missä ovat suomalaisen käännöskirjallisuuden historian naiset? Missä ulkomaiden? Käsi ylös, kuka on kuullut Eleanor Marxista. Kyllä, hän oli sen erään Karl Marxin tytär, mutta myöskin kääntäjä. Eleanor käänsi Gustave Flaubertin Madame Bovaryn aikana, jolloin kirjailija itse oli tuomiolla moraalittomuudesta. Suomessa ei Eleanorista ehkä juuri tiedetä, sillä kukaan ei ole tarpeeksi hullu lukeakseen Rouva Bovarya englanniksi, saati 1800-luvun käännöstä. Kuitenkin luulisi käännöstieteilijöiden, siis meidän, hänet tuntevan. Entäpä Louise Belloc, joka käänsi Uncle Tom’s Cabinin ranskaksi ja jonka käännöstä itse kirjailija ylisti? Mary Wollstonecraft, suuri feministikirjailija ja Mary Shelleyn äiti, toimi niin ikään kääntäjänä muun toiminnan ohella. Samoin teki myös George Eliot, oikealta nimeltään Mary Anne Evans. Jopa kuningatar Elisabet I käänsi uskonnollisia tekstejä, sillä vain siten hän pääsi osaksi kirjallisia piirejä. Naiset eivät saaneet kirjoittaa, joten he käänsivät.

Kun puhutaan kääntämisen teoriasta, puhutaan pääasiassa miehistä. Jos esiin putkahtaa naisten nimiä, ollaan jo luultavasti yhdellä käännösteorian osa-alueella, feministisessä kääntämisessä. Siellä suurin osa teoreetikoista on, kas kummaa, naisia. Heistäkään ei juuri luennoilla kuulla, ehkäpä siksi että he eivät kehitelleet kovinkaan merkittäviä, käännöstiedettä mullistaneita teorioita, kuten kotouttamista ja vieraannuttamista tai kääntämisen meemejä ja paradigmoja. On silti outoa, ettemme puhu naisista edes ennen näitä teorioita. Naisista, jotka raivasivat tietä kääntämiselle, jotka kirjoittivat kääntämisestä prosessina, muutoksena, omasta suhteestaan kieleen ja teksteihin niin, että nämä teoriat voitiin kehittää. Kääntämisen historia on meille teorian historiaa, miesten historiaa, mutta kääntäjistä, naisista ei puhuta. Moni meistä haluaa valmistuttuaan luultavasti juuri kääntäjäksi, uudeksi Kapari-Jataksi tai Juvaksi, mutta kovin moni tuskin haluaa muuttua näkymättömäksi. Sitä kääntäminen tuntuu kuitenkin edelleen olevan, kaikista kääntäjien näkyvyyden esiintuomisyrityksistä huolimatta. Työn tekijät unohtuvat ja teoreetikot jäävät, sillä heistähän meille luennoilla kerrotaan, meille historian uusille Wollstonecrafteille ja Marxeille. Ja suurin osahan meistäkin on naisia.

 

Henna Heikkala