Oman elämän tähti

Nuori nainen kävelee pitkin keväistä katua ja nopeuttaa askeleitaan. Kevätaamu on kaunis, mutta hän ei ehdi ihailemaan sitä. Kuvan zoomatessa hänen huolestuneisiin kasvoihinsa voi lähes kuulla, miten ajatukset vellovat hänen päässään. Hän näyttää poissaolevalta ja hieman jännittyneeltä. Tänään on tosiaan tärkeä päivä, sillä vihdoinkin asiat etenisivät. Hän on odottanut tätä jo jonkin aikaa, eikä hän saa missään nimessä myöhästyä. Hänen sydämensä lyöntitiheys alkaa jälleen nousta, ja hänen suhteellisen siro kätensä kietoutuu hieman täristen ja turvaa hakien Michaelin ympärille. Onneksi linja-autopysäkin kellotaulu näyttää, että hänellä on vielä aikaa. Hän ehtisi hyvin.

Kieltämättä aika kerronnallista? Ehkä tämä kuvaus herättää kiinnostuksesi ja haluaisit tietää lisää? Ajatus on kiehtova, sillä jos vastasit myöntävästi, haluat kuulla lisää elämästäni. Kyseessä ei ole sen suurempaa draamaa, ainoastaan yhden naisen arkielämää. Olenkin viime aikoina miettinyt paljon elämän outoja yhteyksiä elokuvallisuuteen. Välillä oma elämä on kuin draamaa, välillä komediaa. Onneksi välillä käydään myös romantiikan puolella, mutta sitten syöksytään nopeasti takaisin tosi-tv:n pariin. Välillä ei voi muuta kuin pysähtyä ja pohtia, kuka tätä elämää oikein käsikirjoittaa. Kumma huumorintaju tällä henkilöllä tuntuu ainakin olevan. Voiko tästä valittaa jollekulle halutessaan?

Myös me opiskelijat tunnumme käyvän suurten elokuvatähtien tavoin kilpailua jatkuvaa tavallisuutta ja positiivimuotoja vastaan. Emme halua olla hyviä, vaan pyrimme koko ajan parempaan. Tietynlainen komparatiivitauti on tainnut vallata mielemme. Haluamme valkoisemmat hampaat, tuuheammat hiukset, kiinteämmän vartalon, tasaisemman mielenlaadun ja paremman kielitaidon ja yleissivistyksen. Samanlainen ajattelu näkyy myös opinnoissamme. Meitä kannustetaan jatkuvasti pyrkimään parempaan, olemaan taitavampia, tavoittelemaan korkeammalle. Osaamistamme arvioidaan jatkuvasti ja saamme siitä yliopistolla paljon palautetta. Opimme niin opintojen kuin myös muun elämän myötä kriittisiksi niin muita kuin itseämmekin kohtaan. Välillä mielessä käy, että joskus opiskelijoille voisi kuitenkin antaa enemmän positiivista palautetta. Emme me mene siitä rikki. Joskus vain ihmettelemme, minne vanhat kunnon hampurilaismallit ovat kadonneet. Kriittisyys kun alkaa tuntua olevan meihin sisäänrakennettu ominaisuus. Silmäilemme elämää jatkuvan analyyttisesti. Ja silloin usein näyttää siltä, että voisi olla parempi. Mutta riittäisikö joskus, jos olisimmekin ihan vaan hyviä?

Oma elämä on kuitenkin silloin tällöin vaivaavasta komparatiivitaudista huolimatta erittäin inspiroivaa. Kerrankin pyrin löytämään arkeen hieman glamouria ja laitoin kauniit korkokengät jalkaan, kun lähdin viemään biojäteastiaa roskikselle. Olo oli heti itsevarmempi, ja tämä tunne kesti aina alakertaan asti ja vielä viisi metriä ulko-ovelta. Sen jälkeen alkoikin omakohtainen selviytyjät-osio, jossa tarkoituksena oli selvitä liukkaan jääkentän toiselle laidalla. Ja muistinko vielä sanoa, että minulla oli pitkän talvikauden jälkeen ensimmäistä kertaa korkokengät jalassa? Bambimaisella sulokkuudella suoritin kuitenkin tehtävän ja palkinnoksi sain tyhjän biojäteastian ja pyykkivuoron. Arkielämän erävoittoja parhaimmillaan! Toisena päivänä puolestaan pohdin näkymättömyyden saloja. Pujahdin yliopistolla ilmeisen huomaamattomasti naistenvessan koppiin. Samaan aikaan joku oli pesemässä käsiään ja lähtiessään hän sammutti valot. Hetken aikaa ehdin seistä pimeässä kopissa hämmennyksissäni ennen kuin aloin nauraa. Ja tietenkin valokatkaisijalle pimeydessä seikkaillessani ovesta astui sisään tuttu opettaja. Mitähän mahtoi hänen päässään liikkua?

Opiskelijan arki ei siis ole aina helppoa, vaan sen varrelle mahtuu monenmoisia haasteita. Inspiroivat, loisteliaat, ihastuttavat ja vihastuttavat hetket ovat kuitenkin lyhykäisyydessään osa elämää. Hämmentäviltä hetkiltäkään ei varmasti voi täysin välttyä. Oma elämä jaksaa kyllä yllättää ja naurattaa - ainakin tietyn miettimisajan jälkeen. Opinnot ovat kiehtovaa aikaa ja näin neljännen opintovuoden jälkeen voi todeta, että ne todellakin kasvattavat. Me translalaiset emme vähästä lannistu, vaan jaksamme yrittää ja nauraa yhdessä kaikenlaisille sattumuksille. Elämän ei tulisi olla liian vakavaa, ja opintoihin voi etsiä inspiraatiota monelta taholta. Ystävät tukevat, ja omalta fuksivuodelta tutut naamat painivat samojen ongelmien kanssa. Ehkä voimme myös jossain määrin vaikuttaa, mihin suuntaan elämäämme käsikirjoitetaan. Se on hyvä ajatus. Haluaisinkin virittää tälle keväälle ja kesälle hyvän mielen käsikirjoitushaasteen. Meissä tulevissa kääntäjissä ja tulkeissa on paljon potentiaalia - mitä sitä turhaan kieltämään! Olemme oman elämämme tähtiä, ja minusta meidän kannattaisi olla ylpeitä siitä :)

Tällä hetkellä mieli alkaa olla keventynyt auringon paisteen myötä, ja ensimmäiset pisamat riemastuttavat minua. Ihmiset ovat myös jo vallanneet Tullintorin terassit ja Tammelantorilla on iloisennäköisiä mummoja. Kevät on siis täällä, ja samoin se on pujahtanut Translankariin. Tässä numerossa perehdytään translalaisten tekemiin juttuihin, joissa käsitellään inspiraatiota, kesäyliopistoa sekä ainejärjestömme järjestämiä SKÄL-päiviä. Nauttikaa!

Keväthehkua ja inspiroivaa kesää toivottaa pimeissä vessoissa jatkossakin naurava päätoimittajanne.
Silja Eisto
Translankarin päätoimittaja